Voiko vauvaa hemmotella liikaa?

Aika ajoin törmää edelleen ajatukseen, että vastaamalla vauvan tarpeisiin hän oppii manipuloimaan hoivaajaansa. Hän oppii, että itkemällä saa äidin paikalle. Mutta emmekö me halua lapsen muodostavan tällaisen luottamuksen?

”Kyllä, mutta vauvan tulisi kutsua vain, kun hänellä on OIKEA hätä”.

”Oikeaksi” hädäksi tunnutaan usein katsottavan lähinnä fyysiset tarpeet, kuten nälkä.


Meille on kertynyt jo paljon tietoa varhaisen vuorovaikutuksen ja turvallisen kiintymyssuhteen merkityksestä. 1900-luvun lopun teknologinen kehitys mahdollisti neurotieteessä vihdoin myös elossa olevien ihmisten tutkimisen kadaaverien sijasta ja pystyttiin osoittamaan hoivan ja sensitiivisen vuorovaikutuksen aiheuttamat konkreettiset muutokset aivoissa. Neurobiologisen tiedon lisääntyessä ensimmäisten elinvuosien merkitys koko myöhemmän kehityksen kannalta on korostunut ja yksilön tunnekokemukset syntymästä lähtien näyttävät tutkimusten valossa olevan oleellisen tärkeitä kehitykselle (Mäntymaa, Luoma, Puura & Tamminen 2003).


Miten myytit vauvojen hemmottelusta elävät silti? On esitetty, että uudella tutkimustiedolla menee aikaa noin 17 vuotta sulautua käytännön työhön ja väestön asenteiden muuttumiseen sitäkin kauemmin.


Itku on vauvan viestintää. Se aiheuttaa tehokkaasti stressiä vanhemmalle ja varmistaa toiminnan, jonka mukana vauvan eloonjäämisen. Kaikkein stressaavimpana kokemuksena vauvalle onkin pidetty eroa hoitajasta eli siitä henkilöstä, joka pitää lapsen hengissä. Varhainen ero lisää kortikotropiinia vapauttavaa tekijää mantelitumakkeessa. Jotkut pitävät tätä pelon kemikaalina ja olettavat, että jopa lyhyet erossa olot ruuan ja turvan lähteestä ovat hyvin pelottavia kaikille imeväisikäisille nisäkkäille, ihminen mukaan lukien. Pienillä lapsilla tulisi olla jatkuvasti saatavilla joku, joka huomaa heidän tunteensa ja voi auttaa heitä säätelemään niitä. (Gerhardt 2007)


Pieni lapsi ei kykene vielä riittävään itsesäätelyyn saadakseen itsensä rauhoitettua stressitilasta, vaan tarvitsee tähän vanhemman apua. Vauvat ovat erittäin herkkiä sanattomalle viestinnälle ja usein varhainen säätely onkin sanatonta: vanhempi rauhoittaa lasta kasvoillaan, äänensävyllään ja kosketuksellaan, pitelemällä tai heijaamalla vauvaa. Psykologi ja psykoterapeutti Sue Gerahdt esittää kirjassaan, että mikäli vanhemmat ovat sensitiivisiä vauvan viesteille vastaamalla niihin nopeasti palauttaen vauvalle hyvänolontunteen, tunteet saavat virrata, ne voidaan havaita ja ne voivat tulla tietoisuuteen. Vanhemman vastatessa ennustettavalla tavalla malleja alkaa muodostua, esimerkiksi kun itkee, niin äiti ottaa hellästi syliin. Jos vanhemmalla taas on itsellään vaikeuksia tunteidensa säätelyssä, se voi siirtyä vauvaan. (Gerhardt 2007)


”Oletetaan, että kahden kuukauden ikäinen lapsi herää kolmelta aamuyöllä ja alkaa itkeä. Äiti tulee hänen luokseen ja seuraavan puolen tunnin ajan lapsi imee tyytyväisenä äitinsä rintaa tämän katsellessa häntä hellästi ja kertoessa, kuinka mukava hän on nähdä vaikka keskellä yötä. Viimein äitinsä rakkauden lämpöön tyytyväinen lapsi ajautuu takaisin uneen.
Ajatellaan sitten toista pikkutunneilla heräävää kaksikuukautista vauvaa, jonka äiti onkin kireä ja hermostunut, koska on mennyt nukkumaan vasta tuntia aiemmin riideltyään koko illan aviomiehensä kanssa. Lapsi jäykistyy heti, kun äiti ottaa hänet syliinsä ja sanoo: ”Ole hiljaa, en kestä enää! Ala syödä, että pääsen takaisin sänkyyn!” Lapsen imiessä äiti tuijottaa kivettynein ilmein kaukaisuuteen, vilkaisematta lastaan, miettien äskeistä riitaa ja kiihtyen yhä enemmän pyöritellessään kiukkuisia ajatuksia päässään. Vauva, joka vaistoaa hänen jännityksensä, kiemurtelee, jäykistyy ja lakkaa imemästä. ”Eikö kelpaa?” Äiti kysyy. ”Ei väkisin.” Hän panee lapsen samantien takaisin sänkyyn ja antaa tämän itkeä, kunnes tämä viimein nukahtaa uupuneena.”
National Center for Clinical Infant Programs

Psykologi Daniel Goleman toteaa jopa jossain määrin klassikon maineen saaneessa Tunneäly-kirjassaan, että tällaiset käyttäytymismallit useaan kertaan toistettuina antavat lapselle hyvin erilaisen kuvan omasta itsestä ja läheisistä ihmisistä. Ensimmäinen lapsi oppii, että ihmisiin voi luottaa: muut huomaavat hänen tarpeensa ja auttavat häntä. Toinen saa tuntea, että lohdun pyytäminen ei kannata, kukaan oikeastaan välitä hänestä eikä ihmisiin ei voi luottaa. Hän voi kasvaa uskoen, että hänellä ei oikeastaan pitäisi olla tunteita, sillä niistä ei olla oltu kiinnostuneita. Kaikki lapset saavat ajoittain kokea jossain määrin kumpaakin kohtelua, mutta mitä enemmän vanhempien käytös vuosien mittaan painottuu suuntaan tai toiseen, sitä selvemmän käsityksen lapsi saa maailman turvallisuudesta, muiden luotettavuudesta ja omista vaikutusmahdollisuuksistaan. Eriksonin kehitysteorian mukaan lapsi oppii perusturvallisuutta tai perusturvattomuutta. (Goleman 2003, Gerhardt 2007).




Kahden ensimmäisen elinvuoden aikana keskushermostossa esiintyy hermosolujen ja -yhteyksien ylituotantoa. Lapsen saamat kokemukset erityisesti vuorovaikutukseen liittyen ohjaavat toiminnallisten hermoyhteyksien muodostumista ja karsiutumista. (Mäntymaa et al. 2003). Vauvan ollessa kuuden ja kahdentoista kuukauden välillä etuotsalohkon aivokuoressa syntyy valtavasti hermosolujen välisiä yhteyksiä ja ne saavuttavat suurimman tiheytensä juuri silloin, kun kehittyvä mielihyvän sävytteinen suhde vanhempiin on kiihkeimmillään ja kiintymyssuhteet vahvistumassa. (Gerhardt 2007).


Joidenkin teorioiden mukaan lapsi siis oppii itsenäisen lohduttautumisen taidon vanhemman biologisen virittäytymisen ja säätelyn myötä. Goleman ja Gerhardt nostavat molemmat kirjoissaan myös 10-18kk välisen ajan kriittiseksi itsesäätelyn kehityksen kannalta. Tällöin lapsella muodostuu aivojen etuotsalohkon alaosista limbisille alueille vieviä yhteyksiä, joista tulee kielteisen tunteiden tärkeimpiä vaimennuskytkimiä. Teorioiden mukaan lapselle, joka jatkuvan hoivan ansiosta oppii rauhoittumisen taidon, kehittyy vahva neuronireitistö tälle ahdistavia tunteita hallitsevalle alueelle, jonka vuoksi hän pystyy myöhemmin vapautumaan kielteisistä mielialoista tavallista paremmin. Orbitofrontaalisen aivokuoren kriittisen kehitysvaiheen aikana aivot alkavat kehittää kykyä varastoida mielikuvia, joista tulee tärkeä tunneperäisen itsesäätelyn lähde. Tulevissa samankaltaista tunneviritystä sisältävissä tilanteissa mielikuvia voidaan käyttää käyttäytymisohjeena vanhemman poissa ollessa, mutta mikäli lapsella ei ole tehokkaita vanhemmilta sisäistettyjä menetelmiä kiihtymystilan tasoittamiseen hän on altis stressille. Myös kyky pitää mielessä tunneperäisiä kuvia ihmisistä, heidän ilmeistään ja ilmaisuistaan auttavat rakentamaan monimutkaista merkitysten maailmaa, joka ulottuu hetkellisen tilanteeseen vastaamisen ylitse. (Goleman 2003, Gerhardt 2007).


Vauvalla katsotaan olevan vain tarpeita, mutta taaperoikää lähestyessä alkaa lapsi omata myös haluja ja perheessä omannäköisten rajojen asettaminen tulee ajankohtaiseksi. Rajat aiheuttavat lapsessa luonnollisesti vastustusta ja kyynelillä on oma tärkeä roolinsa niiden hyväksymisessä, mutta silloinkaan lasta ei tule jättää yksin tunnemyrskynsä keskellä. Muutos vauvasta tahtovaksi taaperoksi saattaa joskus tulla vanhemmille yllättäenkin ja uudenlainen tunteiden kannattelun tarve voi vaatia sopeutumista ja itsereflektiota vanhemmalta etenkin, jos omassa kasvuympäristössä kaikki tunteet eivät ole olleet sallittuja. Vanhemmalla voi esimerkiksi tulla selkärangasta hyvää tarkoittava ele siirtää lapsen huomiota mielipahasta johonkin muuhun asiaan, mikä ei kuitenkaan pidemmän päälle ole kestävä toimintatapa ja voi lähettää samalla lapselle viestiä, että hänen tunteensa eivät ole hyväksyttäviä.


Vastaus on siis ei, vauvaa ei voi hemmotella liikaa ja kannustan myös vauvantahtisuuteen siinä määrin kuin se suinkin on perheelle mahdollista. Vauvavuosi on tärkeää aikaa perusluottamuksen rakentumiselle, joka alkaa tutustumalla vauvaan ja vastaamalla sensitiivisesti hänen tarpeisiinsa. Unen suhteen fokus on nykyään vahvasti itsenäisen nukahtamisen opettamisessa ja joskus tuntuu, että unikouluhypen keskellä unohtuu se kaikista tärkein pohja hyvälle unelle: että nukahtaminen olisi pääosin mukavaa ja aina turvallista. Positiivisen assosiaation itse uneen tulisi olla peruskivenä uniassosiaatiomaailmassa etenkin, jos nukahtamisen kanssa on valmiiksi haasteita.


 

LÄHTEET: Gerhardt, S. Rakkaus ratkaisee. 2007. Varhaisen vuorovaikutuksen merkitys aivojen kehittymiselle. Helsinki: Edita Prima Oy. Goleman, D. 2003. Tunneäly. Lahjakkuuden koko kuva. 9. painos. Keuruu: Otavan kirjapaino Oy. Mäntymaa, M., Luoma, I., Puura, K., Tamminen, T. 2003. Tunteet, varhainen vuorovaikutus ja aivojen toiminnallinen kehitys. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 119(6):459-465. Haettu 30.10.2021 osoitteesta https://www.duodecimlehti.fi/duo93467


247 views0 comments

Recent Posts

See All